Muurahaispesä herää eloon

Ennen muuttoa oli käynyt selväksi, ettei nettitutkimuksella saa kuvaa paikallisista joukkueista. Kun Suomessa jokainen seura hoitaa rutiinejaan netissä, niin täällä siitä voi vain unelmoida. Nettisivut toki löytyy, mutta niiden sisältö on yleensä vanhoja saavutuksia (les palmares) ja kunniapuheenjohtajan jorinoita entisajoista. Joskus myös hänen autonsa tai kissansa kuva on päässyt sivuille.

Olimmekin siis yhteydessä paikalliseen palloliittoon ja saimme asuinpaikan mukaisen suosituksen eri joukkueista. Heidän suosituksensa osui AS Aixoise nimiseen seuraan, jota olimme myös itse arvelleet parhaiten soveltuvaksi. ASA ilmoitti sivuillaan tavoitteekseen olla Marseillen alueen selkeä kakkosseura juniorityön osalta, joten sillä siis olisi myös kilpailullisia tavoitteita. Tämä tuntui meille sopivalta keskitien valinnalta, sillä akatemia Marseillessa kuulosti aika rankalta kulttuurishokilta ja pieneen kyläseuraan emme halunneet.

AS Aixoisen sivuilta löytyi kuva edellisvuoden joukkueesta ja jonkinlaiset yhteystietolomakkeet, joten laitoimme etukäteen mailia ja saimmekin vastauksen ykkösvalmentajalta: "Olen joka päivä stadionilla klo 18:30 lähtien." Sovimme siis treffit ja menimme ensimmäisiin treeneihin katsomon puolelle seuraamaan miltä ASA:n touhu näyttää.

Oli kauden alkua edeltävä aika elokuussa, kuukausi ennen ensimmäisiä sarjamatseja ja treenivuorossa oli ikäluokan ykkösoukkue. Ranskassa harjoitellaan kahden ikävuoden ryhmissä, eli nyt kasassa oli 13-14-vuotiaiden ykköstykit, noin viisitoista poikaa ja yksi lahjakas tyttö.

Valmentaja ohjasi kuin 70-luvun voimistelutunnin kuntopiiriä; ensin yhden jalan hyppyjä, sitten tasajalkahyppyjä, sprintti ja löysä palautushölkkä takaisin. Tätä tehtiin täysi tunti. Jokaista suoritusta rytmitti pillin vihellys ja perään karjuttiin palaute suorana ja suodattamattomana. Pitkältä tuntuneen tunnin jälkeen sitten pelattiin.

Pallo vietiin juomatauon jälkeen keskelle ja silloin suurin ero suomalaiseen futikseen tuli kirkkaana esiin heti seuraavista hetkistä. Näytti siltä kuin muurahaispesä olisi herännyt eloon, kun kaikki pelaajat juoksivat ja yrittivät kaikkensa. Heti kun heillä oli tilaisuus saada pallo, siihen mentiin suoraviivaisesti lyhintä reittiä. Kun pallo taas menetettiin, yritettiin se saada heti takaisin. Koskaan ei odotettu pallon putoamista tai syötön saapumista perille. Kaikki tämä ilman hampaiden kiristelyä ja yliyrittämistä, jotenkin armeijamaisesti, mutta pilke silmäkulmassa. Miten tämän saisikaan siirrettyä Suomeen?

Harkkojen jälkeen pojat auttoivat valmentajaa kantamaan varusteet autoon ja kaikki hyvästelivät toisensa, toistensa vanhemmat ja valmentajan. Aloinkin miettiä, voisiko lasten kohteliaisuus ja hyvätapaisuus olla syy harjoittelun parempaan onnistumiseen? Senkö me olemme hukanneet Suomessa?

Taustat

Kirjoitan tämän taustakertomuksen monikossa, sillä perheessämme kyseessä on aina ollut koko perheen harrastus.

Aloitimme jalkapalloharratuksen TiPS:in futisleikkiksessä, kun poikamme oli viiden-kuuden vuoden ikäinen. Nuo alkuvuodet olivat mukavaa ja iloista aikaa, jossa vanhempien rooli harrastuksen jatkumisessa oli keskeinen.

Peruskoulun alaluokilla jouduimme vaihtamaan seuran Rajakylän Itä-Vantaan Urheilijoihin, kun harkkamatkat alkoivat olla liian pitkiä arkeen sovitettavaksi. Uudessa seurassa harrastuskipinä tosissaan syttyi ja palloa piti olla potkimassa aina kun siihen vain oli mahdollisuus. Elettiin toka-kolmasluokkalaista aikaa. Tässä iässä eritoten korostuu valmentajan vaikutus peli-intoon ja saammekin kiittää, että IVUssa oli vaativa, mutta kannustava valmentaja tuolloin tarjolla.

Neljännelle luokalle mennessä tuli muutto Sipooseen ja aloimme kasvattamaan häntiä Sibbo Vargarnan kaksikielisessä pallokoulussa. Tällöin lapsemme alkoi myös puhua toistuvasti jalkapalloammattilaisuudesta tavoitteenaan, Mäkelänrinteeseen pyrkimisestä ja muu elämä futiksen ulkopuolella alkoi menettää merkistystään. Mukava partioharrastuskin sai väistyä futiksen tieltä.

13-vuotiaana saatu Joona Toivion lupaavan pelaajan palkinto oli lopullinen kipinä innostukselle ja turvallisesta kyläseurasta piti päästä vihreämmille laitumille. Vanhempina olimme luvanneet tukea urheilulle niin kauan kuin koulu sujuu ja innostusta riittää, joten tuolloin tuli aika lunastaa annetut lupaukset. Alkoi tehokuljetusten futisvuosi Tuusulaan ja Keravalle.

Nyt, kun takana on onnistunut kausi Etelä-Länsi sarjassa, kertyi pelurillemme sen myötä lisää itseluottamusta. Kauden tärkein kasvattava tekijä olikin havainto, ettei kovinkaan kärki ole kaukana edellä. Se on saavutettavissa ja ohitettavissa.

Kulunut kausi kehitti myös sekä fyysisesti, että pelillisesti. Kyläseuran soolokuljetukset vaihtuivat joukkuepelaamisen oppiin ja Ranskaan lähtiessämme olemme vanhempinakin alkaneet jo jakaa saman intohimon ja uskon, joka lapsellamme on ollut jo vuosien ajan päämäisesti mielessään. Kovalla työllä ja hyvällä asenteella jatkaen, tulevaisuus on omissa käsissä.