Joulutauko

Futiskausi on sarjan puolivälissä ja joukkueet jäivät joululomalle. Se onkin pitkä, yli kuukauden mittainen paussi, joka tuntuisi olevan aika totaalinen pelitauko. Harjoituksia on kerran viikossa ja valmentajan ohjeena oli:" Lenkkeilkää pari kertaa viikossa.". On siis todennäköistä, että kun kevätkausi tammikuun puolivälin maissa alkaa, on pelien tasossa jonkinlainen kuoppa nähtävissä.

Tuossapa onkin suomalaisille ihmettelemistä, kuinka saada kuukausi kulumaan keskellä parhainta pelikautta? Tiedossa on, että samanlainen yli kuukauden paussi tulee myös kesällä, joten kummalliseltahan tuo vähän vaikuttaa. Pelikausi on aika katkonaisen tuntuinen ja on kuin koskaan ei oltaisi hakemassa kuntohuippua?

Täällä on kuitenkin niin, että alle 15-vuotiaita ei saa kaupata joukkueesta toiseen, eivätkä he myöskään saa pelata yli 50 kilometrin päässä kotoaan. Lisäksi peruskoulu loppuu kahdeksanteen, eli samaan ikään. Systeemi on siis rakennettu tukemaan palloilua tuohon ikään asti, ja vasta sen jälkeen alkavat tosi pelit. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä miten systeemi toimii loppua kohti, sillä oma pelimiehemme siirtyy kesällä B-junnuihin, eli U17-sarjaan paikallisten jakojen mukaan. Tuolloin vapautuu siirtoikkunat ja suuret alkavat kasata lahjakkuuksia. Voisi siis kuvitella, että ASA:stakin liikenne käy muualle ja päin vastoin.

Paikallinen Hesari, La Provence, jonka jakelualue on ainakin Bouches-Du-Rhônen alue (1,8 milj. asukasta), mutta myös osin PACA (Provence Alpes Cote D'Azur), jossa yhteensä 4,8 milj. asukasta
julkaisi kaikkien juniorisarjojen tulokset joulutauon alkaessa, aina 13-vuotiaisiin asti, alimmalle tasolle saakka. Sieltä se löytyi lehdestä meidänkin pelimiehen joukkueen taulukko, väärin laskettuna tosin. 17 pisteen sijasta oikea luku on 20 ja sijoitus toinen. Kuka löytää As Aixoise 2:n?

 Uskomaton osoitus futiksen tärkeydestä tälle maakunnalle. Olisipa mahtava nähdä joskus Hesarissa junnusarjojen tilanteet alatasoille saakka. Ei kannata edes puhuakaan paikallislehdistä, jotka eivät noteeraa esim. PK K-U:n juniorijoukkueiden otteita, vaikka kyseessä on korkeimmalla kansallisella tasolla, aivan kärjessä pelaavat joukkueet. Sellaisia pitäisi paikallislehden tukea ja kannustaa yleisöä mukaan otteluihin.

Voittaminen kannattaa

Viime viikonloppuna kävimme Marseillen kultahammasrannikolla kahdeksannessa kaupunginosassa todistamassa aika erikoista sarjamatsia, jossa pelimiehemmekin oli mukana.

Varsinainen päätuomari oli liiton järjestämä, mutta linjamiehet päätettiin ottaa yksi kummankin joukkueen huoltojoukoista. Tämä kuulostaa jo ajatuksenakin hieman surkealta, mutta se sai käytännössä lähes surrealistisia piirteitä, kun kotijoukkue nimesi linjamieheksi oman valmentajansa. Elämäni ensimmäisen kerran näin linjamiehen kulkevan koko matsin pari metriä kentän puolella, lippu kainalossa rullalla ja koko ajan päätuomarille purnaten ja häntä vastustaen. Tämä ns. linjamies ei liputtanut yhtään tilannetta omiaan vastaan, mutta suorastaan huijasi omiensa hyväksi, jos siihen vain tilaisuus aukeni. Loistava esimerkki siitä, että täällä vaihtopenkiltäkin saattaa löytyä todella häikäilemättömiä tyyppejä. Varoittelipa työkaverini jopa väkivallasta, jota kova kilpailu saattaa ajaa toiset valmentajat vaatimaan. Mitenköhän tuollainen valmentaja otettaisiin vastaan Hesa Cupissa?

Kotiinviemisiksi tuli vierasvoitto 0-3 ja pelimiehemme kuittasi tehot 1+1, mitä voidaan pitää hyvänä saldona todella isokoisen puolustuksen joukossa.

Tämän viikonlopun sarjamatsi oli kotipeli. Se päättyi 1-0 voittoon, joten joulutauolle ( yli kuukauden tauko sarjassa) lähdettiin voittoputkessa. Kun perheemme peluri teki tuonkin maalin, on joukkueen sarjassa tekemistä 15:sta maalista yli puolet joko suomalaisen tekemä tai järjestämä kassi.

Kun peli on ohi, yleensä voittanut joukkue käyttäytyy reilusti vastustajaa kohtaan kentällä, mutta kun päästään pukukoppiin on riemu katossa ja yhteiskarjunta täyttää ilman. Penkkejä ryskytetään ja peltejä paukutetaan. Kaikilla on hauskaa ja voittaminen on kivaa. Se on niin kivaa, että kun kentällä tulee tilaisuus tehdä maali ja saadaan onnistuminen, sekin on kivaa. On kivaa voittaa - kerta kaikkiaan. Seuraavat harjoitukset ovat rennot ja kaikilla on kivaa, kun on voitettu. Ei huolta huomisesta, eikä tylsää puurtamista ja huutamista, kun valmentajakin on voittaja.

Ero suomalaiseen voittamiskulttuuriin on selvä; meillä ei uskalleta nauttia elämästä kun siihen on tilaisuus ja voiton riemu vaihtuu turhan nopeasti työnteon harmauteen. Voisikohan suomalaista seurajoukkuetta koskaan opettaa nauttimaan voitosta? Olemmeko tasapäistäneet itsemme kilpailukyvyttömiksi? Kaikki pelaa, mutta kukaan ei voita... Ranskalainen kolmen tasojoukkueen systeemi luo tosissaan pelaamisen mahdollisuudet kaikille, mutta kenenkään voittoa ei viedä peluuttamalla eritasoisia pelaajia sekaisin. Alan taipua sen kannalle, että kahden ikäluokan järjestelmä on tässä kohtaa parempi kuin omamme ja kasvattaa paremmin voittamaan.

Olen mielestäni löytänyt myös selkeät kaksi osa-aluetta pelin ulkopuolelta, joissa näyttäisi olevan eroja ranskalaisten ja suomalaisten poikien välillä;

·        valmentajan kuunteleminen ja harjoitusrauhan säilyminen

·        voittamishalun voimakkuus

Odotan mielenkiinnolla listan venyvän tulevien vuosien kuluessa.

Seuratoimintaa

Päivänä eräänä sellainen äijänkäppyrä, hieman puliukkomainen olemukseltaan, ilmestyi kentän reunalle ja onnistui saamaan koko urheilupuiston pois tolaltaan.

Samana päivänä paikalla oli aiemmin parkissa muutama AS Monacon bussi, joten epäilen ukkelin myöhästyneen kyydistään. Tästäköhän oli niin kovasti harmistunut, että alkoi soittaa suutansa kentän reunalla? Siitä seurauksena koko kompleksin käynnissä olevat pelit keskeytyivät ja kaikki pelaajat yrittivät tosissaan saada vierailijan hiljaiseksi. Ilmanyrkkeilyä ja karatepotkuja hutiin viuhui niin, ettei tilanteesta välillä saanut mitään selkoa.
"Kukahan tässä oikein tappelee ja kenen kanssa ?", kysyimme toisiltamme.
Mukana oli varmastikin pari-kolmekymmentä hiljentäjää, kaikki heti valmiina survomaan äijänkuvatuksen lyttyyn. Lopulta tilanne äityi niin kuumaksi, että ykköskoutsi sai puolinelsonilla kantaa ukon niin kauas kentästä, ettei tämä enää ilmestynyt huutelemaan. Muutaman kerran piti kuitenkin yritää palata. Tietenkin.

Täällä pitää muistaa, että joka kenttä on jonkun seuran kotipesä. Niin täällä meilläkin. ASA:lla on alueella toimisto, jossa pitää kansliaa ihan palkatun oloinen neiti, seuranaan kourallinen eläkeikäisiä jalkapallon suurkuluttajia. Jos toimistolle on asiaa, siellä on aina joku klo 16-20, siis joka päivä. Toimisto hoitaa kaikki paperiasiat, kuten lisenssit, valokuvauksen, kenttävaraukset, urheiluvälineet, aikataulut ja lisäksi siellä voi vaikka näyttää videoita. Kun toimiston väki hoitaa kaikkien joukkueiden asioita, jää valmentajille vain valmennus ja joukkueenjohtajia ei tarvita.

Tässä voisi olla suomalaisille seuroille mallia. Puolipäiväisen työntekijän saisi 200-300:n pelaajan seuraan jo aika pienellä kustannuksella. Jos toimisto hoitaisi vielä keskitetysti mainoshankinnan ja paitatilan myynnin, voisi kustannus harrastajille pysyä pienenä.

U15 ikäluokassa on kolme joukkuetta ja niissä vain kolme valmentajaa. Heillä ei ole omia lapsia joukkueissa ja he valmentavat saman ikäisiä poikia joka vuosi. Heille siis tulee vuosittain yksi uusi ikäluokka ja toinen vanha poistuu. He harrastavat valmentamista, mikä on täällä yleisin valmentajatausta (työkaverini valmentaa rugbyä,  tämä perustuu hänen mielipiteeseensä). Kunkin valmentajaporukan kanssa kasvetaan siis kaksi vuotta ja tehdään samoja asioita kuin edeltävä ikäluokka on aikanaan tehnyt.

Ikäluokkien taso aina määrää sen, miltä tasolta kukin seuraavan vuoden joukkue jatkaa. Kun joukkueessa on kolme eritasoista joukkuetta, tarkoittaa se, että kipeytynyttä polvea huilataan alemman joukkueen kanssa. Jos joku lusmuilee, putoaa hän alempaan joukkueeseen armotta.
Ylöspäin on pitkä matka ja sinne suuntaan mennään ilmeisesti aina johonkin rooliin, jonka täyttämisen monimutkaista filosofiaa emme ole vielä keksineet. Joka tapauksessa ykköseen nousseita yhdistää todella kova kunto ja kyky pelata nopeaa.

Harjoitukset ovat

1.      kovaa rääkkiä, jos alla on tappio. Palloon ei välttämättä kosketa ollenkaan, vaan koko treeni saatetaan käyttää kentän ympäri juoksemiseen, aina joka toinen suora spurtaten.

2.      yhtä hillumista, jos alla on voitto. Ja jos on pienikin syy nauttia elämästä, se tehdään.

3.      perustekemistä, kuten kuntopiiriä, keskityksiä, syöttömyllyä tai jotain muuta tuttua. Voisin veikata, että paikallinen palloliitto antaa ohjekirjan kullekin ikäluokalle ja sitä noudatetaan.

" Ranskalainen systeemi "

Tätä kirjoittaessa kolme kuukautta ranskalaisen pelisysteemin opiskelua on takanapäin. Oppi kentältä on, ettei tuollainen aika vielä riitä paikallisen pelitavan omaksumiseen. Vaikka pelurimme pelilahjat aina aika ajoin erottuvat massasta, kun hieman tilaa aukeaa, on kuitenkin pääsääntöisesti kyseessä nopearytminen pallomylly keskialueella. Maata pitkin ja lyhyin etäisyyksin. Aggressiivisesti palloon iskien ja suojaukset kiertäen. Sellaisessa pelitavassa ei ole tähtiä eikä loisteta, vaan peli on jatkuvaa pallon riistoa. Jalat siis tukevasti maahan ja tavoitteille on annettava aikaa.

Olemme tehneet kaksi suurta futishavaintoa:

·        Pallon suojaaminen ei riitä. Se pitää myös olla hallussa ennen suojaamista. Suomessa - totta puhuen - hyvä pallon suojaaminen monesti riittää, mutta Ranskassa on poikiin sisäänrakennettu jatkuva pyrkimys palloon. He ovat ohi suojausta yrittävästä, ennen kuin sitä ehtii aloittamaankaan.

·        Ei riitä, että on vapaana. Kun peli on nopeaa, ei monikaan ehdi katselemaan kauas laidoille, vaan jokaisen pitää tehdä itsensä vapaaksi ja syötettäväksi riittävän lähelle palloa. Kun tähän pystyy, on omaksunut tason, joka täällä on äidinmaidossa. Vaatimuksena on armoton määrä liikettä ja peliaika on pitkä; 2 x 45minuuttia.

Juniorit ovat Ranskassa niputettu aina kahden ikäluokan eriin. Esimerkiksi oman pelurimme tapauksessa on tänä vuonna kyseessä U15, kun ensi vuonna se on jo U17. Näillä ikäryhmillä pelataan sitten monenlaisia ja eritasoisia sarjoja:

·        Korkein saavutettavissa oleva sarjataso Ligue Mediterraneessa on Division Honneur. Sitä johtaa Bel Air, kannoillaan Nice ja Olympique Marseille. Sarjaa pelaa 12 joukkuetta.

·        Seuraava sarjataso on Division Honneur Regional (D.H.R.), jota ASA:n U15-ikäluokan ykkösryhmä pelaa. Siinä on kaksi 12:sta joukkueen lohkoa. Lohkoa A johtaa tällä hetkellä Cannes, meidän ASA 1:n ollessa seitsemäs.

 -> Pelillisesti arvioisin, että tämä sarjataso on pelinopeudeltaan yläpuolella suomalaisten joukkueiden tämän ikäluokan tason. Yksilöiden teknisessä osaamisessa emme ole perässä.

·        Kolmas taso on U15 Excellence. Se on pienemmän maakunnan aluesarja, mutta kun Bouches-du-Rhonen maakuntaan kuuluu mm. Marseille ja Aix, tämäkin 12 joukkueen sarja on todella kovatasoinen.

-> Tämän voisi laittaa kotimaisen etelä-länsisarjan aivan kärjen kanssa samalle viivalle. Tästä sarjasta voisi löytää HJK:n tai KäPan.

·        Neljäs taso, U15 Pre-Excellence on se taso, jossa pelurimme oma ASA 2 pelaa. Taso on niin laaja, että kaikkien pelien ollessa tasaisia ei suurta eroa ylempään sarjaan ole.

-> Tämän sarjan kärki säilyisi hyvin suomalaisessa etelä-länsi sarjassa.

·        Viides taso, U15 Honneur, on suomalainen aluesarja ja ykkönen yhdessä. Kova yritys, paljon joukkueita ja kiihkeä asenne. Tässä sarjassa pelaa ASA 3.

Ikäluokkajärjestelmä tuo kaikille tasoisiaan pelejä. Se on mukava havaita kentän reunalle, sillä kaikki pelit ovat tasaisia. Kahden ikäluokan sotkeminen, kova yritys ja tasainen kilpailu tuo kuitenkin mukanaan haittapuolen. Kolmen kuukauden aikana kentälle on kutsuttu ambulanssi jo kaksi kertaa ja oman joukkueen poikiakin on kannettu sairaalaan jo kolme. Tuollainen määrä loukkaantumisia vastaa koko sitä kahdeksaa vuotta, joka Suomessa on tullut kentän laidalla oltua.

"Hyvät jalat, sopii hyökkäykseen"

Toiset harjoitukset Aixissa ja pelurimme uskaltautui mukaan uuteen joukkueeseensa. Olimme saapuneet paikalle hyvissä ajoin, ja koska emme tunteneet kuin ykkösjoukkueen koutsin, joiduimme hieman seinäruusuina odottamaan hänen saapumistaan. Kaikki muutkin olivat näet saapuneet jo puolta tuntia ennen harjoituksiin. Kun ilma kerran oli kaunis, niin väkeä suorastaan kuhisi joukkueen pukukopeilla.

Kymmeniä poikia, heidän vanhempiaan ja jotakin muuta tunnistamatonta yleisöä antoi toisilleen halauksia ja poskisuudelmia. Tuntui kuin kaikki olisivat olleet yhtä suurta perhettä. Tuli pakostakin vähän orpo olo, kun kukaan ei noteerannut meitä. Korvissa alkoikin kaikua moneen kertaan kuullut varoituksen sanat koti Suomesta: "Voi olla edessä vaikea sopeutuminen. Voi olla etteivät edes huoli juokkueeseen." Näin läheltä katsottunakin se tuntui todelliselta huolen aiheelta.

Lopulta valmentaja saapui ja kurvasi maasturillaan kentän portin eteen poikittain. Hän nousi ylös autosta ja vihelsi pojat kantamaan tavaroita. Kokonainen letka poikia juoksi auttamaan häntä tavaroiden kantamisessa ja antoi samalla poskisuudelmat koutsilleen. Aika räväkkä ristiriita verrattuna diktaattorimaiseen tunnelmaan, jonka valmentajasta sai kentällä ollessaan.

Jonon viimeisenä mekin kävimme hänet sitten kättelemässä ja toivottamassa tervetulleeksi harjoituksiin. Vaikutti kuin hän olisi tavannut meidät taas ensimmäistä kertaa ja saimme jotenkin vaisun vastaanoton. Syy selvisi pian; kun työnsin pelimiehemme ykkösjoukkueen pukukoppiin muiden poikien perässä, tuli koutsiin eloa. Heristävä sormi ilmestyi naamani eteen ja kuulin:" Pas avec moi, deuxieme equipe." Eli syynä vaisuuteen oli pelurimme komennus kakkosjoukkueeseen!

Tätä oli osattu odottaa. Mielessäni mietin, että yli kuudenkymmenen pojan joukossa osoite olisi saattanut olla aluksi kolmosjoukkuekin. Suomalaisuus ei ole kovin kova kortti tässä lajissa, ei varsinkaan Papinin, Zidanen ja Nasrin kotikulmilla.

Kakkosjoukkueen pojat olivat jo kentällä vetelemässä kaukolaukauksia, joten pelurimme puki nappikset jalkaan ja meni joukkoon potkimaan. Piinalliset kolmekymmentä sekuntia kainostelua ja sitten ensimmäiset joukkuetoverit halusivat pompotella Suomesta tuomaamme palloa. Ennen kuin kymmenen minuuttia oli kulunut ensimmäinen joukkuetoveri oli jo käynyt antamassa uudelle kaverille spontaanin halauksen. Kaikki tämä ilman yhteistä kieltä ja 14-vuotiaiden teinien kesken.

Tuohon hetkeen haihtuivat pelot syrjityksi tulemisesta poikien taholta. Enää pitääkin voittaa valmentajien luottamus ja ylittää kielikynnys, joka on todellinen. Osoittautui nimittäin, ettei kukaan joukkueen valmentajista puhu englantia, joten olimme täysin viittomakielen ja minun tankero-ranskani varassa. Onneksi jalkapallo on kansainvälinen kieli, joten onnistuin selvittämään kakkosvalmentajalle keitä olimme ja mikä on asiamme. Ohjeeksi kerroin ainoastaan:"vasemmalla tai keskikentällä puolustavassa roolissa on paras paikka".

Arvaatteko mikä pelipaikkana sittemmin on ollut? Tietenkin oikean laidan hyökkäävä rooli. Valmentajan selityskö?  "Hyvät jalat, sopii hyökkäykseen".

Muurahaispesä herää eloon

Ennen muuttoa oli käynyt selväksi, ettei nettitutkimuksella saa kuvaa paikallisista joukkueista. Kun Suomessa jokainen seura hoitaa rutiinejaan netissä, niin täällä siitä voi vain unelmoida. Nettisivut toki löytyy, mutta niiden sisältö on yleensä vanhoja saavutuksia (les palmares) ja kunniapuheenjohtajan jorinoita entisajoista. Joskus myös hänen autonsa tai kissansa kuva on päässyt sivuille.

Olimmekin siis yhteydessä paikalliseen palloliittoon ja saimme asuinpaikan mukaisen suosituksen eri joukkueista. Heidän suosituksensa osui AS Aixoise nimiseen seuraan, jota olimme myös itse arvelleet parhaiten soveltuvaksi. ASA ilmoitti sivuillaan tavoitteekseen olla Marseillen alueen selkeä kakkosseura juniorityön osalta, joten sillä siis olisi myös kilpailullisia tavoitteita. Tämä tuntui meille sopivalta keskitien valinnalta, sillä akatemia Marseillessa kuulosti aika rankalta kulttuurishokilta ja pieneen kyläseuraan emme halunneet.

AS Aixoisen sivuilta löytyi kuva edellisvuoden joukkueesta ja jonkinlaiset yhteystietolomakkeet, joten laitoimme etukäteen mailia ja saimmekin vastauksen ykkösvalmentajalta: "Olen joka päivä stadionilla klo 18:30 lähtien." Sovimme siis treffit ja menimme ensimmäisiin treeneihin katsomon puolelle seuraamaan miltä ASA:n touhu näyttää.

Oli kauden alkua edeltävä aika elokuussa, kuukausi ennen ensimmäisiä sarjamatseja ja treenivuorossa oli ikäluokan ykkösoukkue. Ranskassa harjoitellaan kahden ikävuoden ryhmissä, eli nyt kasassa oli 13-14-vuotiaiden ykköstykit, noin viisitoista poikaa ja yksi lahjakas tyttö.

Valmentaja ohjasi kuin 70-luvun voimistelutunnin kuntopiiriä; ensin yhden jalan hyppyjä, sitten tasajalkahyppyjä, sprintti ja löysä palautushölkkä takaisin. Tätä tehtiin täysi tunti. Jokaista suoritusta rytmitti pillin vihellys ja perään karjuttiin palaute suorana ja suodattamattomana. Pitkältä tuntuneen tunnin jälkeen sitten pelattiin.

Pallo vietiin juomatauon jälkeen keskelle ja silloin suurin ero suomalaiseen futikseen tuli kirkkaana esiin heti seuraavista hetkistä. Näytti siltä kuin muurahaispesä olisi herännyt eloon, kun kaikki pelaajat juoksivat ja yrittivät kaikkensa. Heti kun heillä oli tilaisuus saada pallo, siihen mentiin suoraviivaisesti lyhintä reittiä. Kun pallo taas menetettiin, yritettiin se saada heti takaisin. Koskaan ei odotettu pallon putoamista tai syötön saapumista perille. Kaikki tämä ilman hampaiden kiristelyä ja yliyrittämistä, jotenkin armeijamaisesti, mutta pilke silmäkulmassa. Miten tämän saisikaan siirrettyä Suomeen?

Harkkojen jälkeen pojat auttoivat valmentajaa kantamaan varusteet autoon ja kaikki hyvästelivät toisensa, toistensa vanhemmat ja valmentajan. Aloinkin miettiä, voisiko lasten kohteliaisuus ja hyvätapaisuus olla syy harjoittelun parempaan onnistumiseen? Senkö me olemme hukanneet Suomessa?

Taustat

Kirjoitan tämän taustakertomuksen monikossa, sillä perheessämme kyseessä on aina ollut koko perheen harrastus.

Aloitimme jalkapalloharratuksen TiPS:in futisleikkiksessä, kun poikamme oli viiden-kuuden vuoden ikäinen. Nuo alkuvuodet olivat mukavaa ja iloista aikaa, jossa vanhempien rooli harrastuksen jatkumisessa oli keskeinen.

Peruskoulun alaluokilla jouduimme vaihtamaan seuran Rajakylän Itä-Vantaan Urheilijoihin, kun harkkamatkat alkoivat olla liian pitkiä arkeen sovitettavaksi. Uudessa seurassa harrastuskipinä tosissaan syttyi ja palloa piti olla potkimassa aina kun siihen vain oli mahdollisuus. Elettiin toka-kolmasluokkalaista aikaa. Tässä iässä eritoten korostuu valmentajan vaikutus peli-intoon ja saammekin kiittää, että IVUssa oli vaativa, mutta kannustava valmentaja tuolloin tarjolla.

Neljännelle luokalle mennessä tuli muutto Sipooseen ja aloimme kasvattamaan häntiä Sibbo Vargarnan kaksikielisessä pallokoulussa. Tällöin lapsemme alkoi myös puhua toistuvasti jalkapalloammattilaisuudesta tavoitteenaan, Mäkelänrinteeseen pyrkimisestä ja muu elämä futiksen ulkopuolella alkoi menettää merkistystään. Mukava partioharrastuskin sai väistyä futiksen tieltä.

13-vuotiaana saatu Joona Toivion lupaavan pelaajan palkinto oli lopullinen kipinä innostukselle ja turvallisesta kyläseurasta piti päästä vihreämmille laitumille. Vanhempina olimme luvanneet tukea urheilulle niin kauan kuin koulu sujuu ja innostusta riittää, joten tuolloin tuli aika lunastaa annetut lupaukset. Alkoi tehokuljetusten futisvuosi Tuusulaan ja Keravalle.

Nyt, kun takana on onnistunut kausi Etelä-Länsi sarjassa, kertyi pelurillemme sen myötä lisää itseluottamusta. Kauden tärkein kasvattava tekijä olikin havainto, ettei kovinkaan kärki ole kaukana edellä. Se on saavutettavissa ja ohitettavissa.

Kulunut kausi kehitti myös sekä fyysisesti, että pelillisesti. Kyläseuran soolokuljetukset vaihtuivat joukkuepelaamisen oppiin ja Ranskaan lähtiessämme olemme vanhempinakin alkaneet jo jakaa saman intohimon ja uskon, joka lapsellamme on ollut jo vuosien ajan päämäisesti mielessään. Kovalla työllä ja hyvällä asenteella jatkaen, tulevaisuus on omissa käsissä.