Sarja-avaus tuli ja meni.
Seuraavina viikkoina odottelimme hämmennyksen vallassa, josko pelurimme olisi
seuraavan matsin kokoonpanossa. Kolmessa seuraavassa ottelussa ei kuitenkaan
apuja tarvittu, joten tilanne alkoi näyttää huonolta. Useiden poikien tilanne
vaikutti vieläkin huonommalta, sillä heille ei ollut ensimmäisten kahden
kuukauden aikana siunaantunut peliaikaa ollenkaan. Kovasti närää itsessäni
herätti se seikka, että valmentaja-duon oma poikakolmikko oli joka kerta valittuna
peliin. Tämä siitäkin huolimatta, että he eivät osallistuneet try-outiin,
käyneet harjoituksissa tai olleet muutenkaan pelillisesti oikealla tasolla.
Meille alkoi käydä selväksi, että kyseessä oli täysin itsekeskeinen valmennus.
Kun pelimies kävi kolmannen
matsin jälkeen kyselemässä mikäs nyt mättää, niin valmentaja antoi lupauksen
peliajasta seuraavassa matsissa. Valoa tunnelin päässä, joten jospa tämä nyt
lähtisi paremmille raiteille? Mutta pa***nmarjat se mihinkään muuttunut, sillä
seuraavan matsin tullen ykkösjoukkueesta saapui 7 vahvistusta. Yhdessä
valmentajien poikien kanssa joukkue oli näin kasassa ja pelurimme ei saanutkaan
pelipaikkaa lupauksista huolimatta. Luottamuksemme valmentajaan loppui saman
tien.
Yhdessä - koko perheen voimin -
teimme päätöksen vaihtaa seuraa. Koko perhe tarvittiinkin mukaan päättämään,
sillä vanhaan seuraan nähden mukaan tulisivat taas harkkakyyditykset, joilta
olimme ensimmäisen vuoden välttyneet. Koska puoli Ranskaa istuu autossa kuuden
ja puoli seitsemän välissä (työmatkaliikenne ja harrastukset, jotka kaikki
alkavat klo 18.30), tulee uusista treenikuljetuksista kieltämättä haaste.
Onneksi uusi seura löytyi läheltä koulua, joten ainakin osan harjoituksista voi
hoitaa suoraan koulupäivän päälle.
Uusi seura on nimeltään Luynes
Sports, ja sen ykkösjoukkue (johon pelimiehemme pääsi mukaan) pelaa
sarjaporrasta ylempänä kuin entisen joukkueen kakkonen, jossa peliaikaa ei
herunut. Samalla saimme siis kovemman sarjan, eli District Provencen korkeiman
sarjatason, Excellentin. Vaikka vertaaminen onkin aina vaikeaa, voisi kuvitella
Suomen aivan kärjen (1996) pystyvän tähän tasoon, joskin peli on nopeampaa,
kovempaa ja tiiviimpää kuin Suomessa. Tason pitäisi olla riittävä loogiseen
kehittymiseen, mikä on mukava plussa tilanteessa. Edellisenä vuotena oppi tuli
liikkeen ja pelirytmin parantumisena ja nyt seuraa toinen askel vuotta
vanhempien ollessa mukana tuomassa lisää kovuutta ja vauhtia. Oikeastaan siis
positiivinen käänne. Toivotaan vaan, että uudessa seurassa tulee peliaikaa ja
kovia matseja.
Lyunes Sportsissa on aivan
erilainen henki kuin isommassa ASA:ssa oli. Harjoituksissa painetaan kovaa,
mutta hymy on herkässä ja kilpailu rehtiä. Erotuksena ASA:an, valmennus on
ystävällinen, tervehtii ja samoin on muiden vanhempien laita. Ehkäpä pienen
kylän kaksi kansainvälistä koulua on luonut tämän kaupunkiin nähden erilaisen
tunnelman, vai onko kova kilpailutilanne luonut isompaan joukkueeseen kyräilyn
jo nuorissa ikäluokissa?
Uudessa joukkueessa selvisi myös
syy vanhan joukkueen kohteluun. ASA on kerännyt liikaa poikia eli lisenssejä,
jotta se saa enemmän apurahoja. Kaikkia on käytettävä kentällä, jotta lisenssi
pysyy seurassa ja valmentaja saa liksansa liitolta. Tyly meininki, jossa nuori
on ottavana osapuolena. Lähitulevaisuudessa selviää, kuinka kovan painin
lisenssin siirto uuteen seuraan vaatii. Olemme tähän kuitenkin valmiita ja
varautuneita henkisesti parinkin kuukauden pelitaukoon. Palataan tähän sitten
seuraavassa blogissa.