Varsinainen päätuomari oli liiton järjestämä, mutta linjamiehet päätettiin ottaa yksi kummankin joukkueen huoltojoukoista. Tämä kuulostaa jo ajatuksenakin hieman surkealta, mutta se sai käytännössä lähes surrealistisia piirteitä, kun kotijoukkue nimesi linjamieheksi oman valmentajansa. Elämäni ensimmäisen kerran näin linjamiehen kulkevan koko matsin pari metriä kentän puolella, lippu kainalossa rullalla ja koko ajan päätuomarille purnaten ja häntä vastustaen. Tämä ns. linjamies ei liputtanut yhtään tilannetta omiaan vastaan, mutta suorastaan huijasi omiensa hyväksi, jos siihen vain tilaisuus aukeni. Loistava esimerkki siitä, että täällä vaihtopenkiltäkin saattaa löytyä todella häikäilemättömiä tyyppejä. Varoittelipa työkaverini jopa väkivallasta, jota kova kilpailu saattaa ajaa toiset valmentajat vaatimaan. Mitenköhän tuollainen valmentaja otettaisiin vastaan Hesa Cupissa?
Kotiinviemisiksi tuli vierasvoitto 0-3 ja pelimiehemme kuittasi tehot 1+1, mitä voidaan pitää hyvänä saldona todella isokoisen puolustuksen joukossa.
Tämän viikonlopun sarjamatsi oli kotipeli. Se päättyi 1-0 voittoon, joten joulutauolle ( yli kuukauden tauko sarjassa) lähdettiin voittoputkessa. Kun perheemme peluri teki tuonkin maalin, on joukkueen sarjassa tekemistä 15:sta maalista yli puolet joko suomalaisen tekemä tai järjestämä kassi.
Kun peli on ohi, yleensä voittanut joukkue käyttäytyy reilusti vastustajaa kohtaan kentällä, mutta kun päästään pukukoppiin on riemu katossa ja yhteiskarjunta täyttää ilman. Penkkejä ryskytetään ja peltejä paukutetaan. Kaikilla on hauskaa ja voittaminen on kivaa. Se on niin kivaa, että kun kentällä tulee tilaisuus tehdä maali ja saadaan onnistuminen, sekin on kivaa. On kivaa voittaa - kerta kaikkiaan. Seuraavat harjoitukset ovat rennot ja kaikilla on kivaa, kun on voitettu. Ei huolta huomisesta, eikä tylsää puurtamista ja huutamista, kun valmentajakin on voittaja.
Ero suomalaiseen voittamiskulttuuriin on selvä; meillä ei uskalleta nauttia elämästä kun siihen on tilaisuus ja voiton riemu vaihtuu turhan nopeasti työnteon harmauteen. Voisikohan suomalaista seurajoukkuetta koskaan opettaa nauttimaan voitosta? Olemmeko tasapäistäneet itsemme kilpailukyvyttömiksi? Kaikki pelaa, mutta kukaan ei voita... Ranskalainen kolmen tasojoukkueen systeemi luo tosissaan pelaamisen mahdollisuudet kaikille, mutta kenenkään voittoa ei viedä peluuttamalla eritasoisia pelaajia sekaisin. Alan taipua sen kannalle, että kahden ikäluokan järjestelmä on tässä kohtaa parempi kuin omamme ja kasvattaa paremmin voittamaan.
Olen mielestäni löytänyt myös selkeät kaksi osa-aluetta pelin ulkopuolelta, joissa näyttäisi olevan eroja ranskalaisten ja suomalaisten poikien välillä;
· valmentajan kuunteleminen ja harjoitusrauhan säilyminen
· voittamishalun voimakkuus
Odotan mielenkiinnolla listan venyvän tulevien vuosien kuluessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti