Ennen muuttoa oli käynyt selväksi, ettei nettitutkimuksella saa kuvaa paikallisista joukkueista. Kun Suomessa jokainen seura hoitaa rutiinejaan netissä, niin täällä siitä voi vain unelmoida. Nettisivut toki löytyy, mutta niiden sisältö on yleensä vanhoja saavutuksia (les palmares) ja kunniapuheenjohtajan jorinoita entisajoista. Joskus myös hänen autonsa tai kissansa kuva on päässyt sivuille.
Olimmekin siis yhteydessä paikalliseen palloliittoon ja saimme asuinpaikan mukaisen suosituksen eri joukkueista. Heidän suosituksensa osui AS Aixoise nimiseen seuraan, jota olimme myös itse arvelleet parhaiten soveltuvaksi. ASA ilmoitti sivuillaan tavoitteekseen olla Marseillen alueen selkeä kakkosseura juniorityön osalta, joten sillä siis olisi myös kilpailullisia tavoitteita. Tämä tuntui meille sopivalta keskitien valinnalta, sillä akatemia Marseillessa kuulosti aika rankalta kulttuurishokilta ja pieneen kyläseuraan emme halunneet.
AS Aixoisen sivuilta löytyi kuva edellisvuoden joukkueesta ja jonkinlaiset yhteystietolomakkeet, joten laitoimme etukäteen mailia ja saimmekin vastauksen ykkösvalmentajalta: "Olen joka päivä stadionilla klo 18:30 lähtien." Sovimme siis treffit ja menimme ensimmäisiin treeneihin katsomon puolelle seuraamaan miltä ASA:n touhu näyttää.
Oli kauden alkua edeltävä aika elokuussa, kuukausi ennen ensimmäisiä sarjamatseja ja treenivuorossa oli ikäluokan ykkösoukkue. Ranskassa harjoitellaan kahden ikävuoden ryhmissä, eli nyt kasassa oli 13-14-vuotiaiden ykköstykit, noin viisitoista poikaa ja yksi lahjakas tyttö.
Valmentaja ohjasi kuin 70-luvun voimistelutunnin kuntopiiriä; ensin yhden jalan hyppyjä, sitten tasajalkahyppyjä, sprintti ja löysä palautushölkkä takaisin. Tätä tehtiin täysi tunti. Jokaista suoritusta rytmitti pillin vihellys ja perään karjuttiin palaute suorana ja suodattamattomana. Pitkältä tuntuneen tunnin jälkeen sitten pelattiin.
Pallo vietiin juomatauon jälkeen keskelle ja silloin suurin ero suomalaiseen futikseen tuli kirkkaana esiin heti seuraavista hetkistä. Näytti siltä kuin muurahaispesä olisi herännyt eloon, kun kaikki pelaajat juoksivat ja yrittivät kaikkensa. Heti kun heillä oli tilaisuus saada pallo, siihen mentiin suoraviivaisesti lyhintä reittiä. Kun pallo taas menetettiin, yritettiin se saada heti takaisin. Koskaan ei odotettu pallon putoamista tai syötön saapumista perille. Kaikki tämä ilman hampaiden kiristelyä ja yliyrittämistä, jotenkin armeijamaisesti, mutta pilke silmäkulmassa. Miten tämän saisikaan siirrettyä Suomeen?
Harkkojen jälkeen pojat auttoivat valmentajaa kantamaan varusteet autoon ja kaikki hyvästelivät toisensa, toistensa vanhemmat ja valmentajan. Aloinkin miettiä, voisiko lasten kohteliaisuus ja hyvätapaisuus olla syy harjoittelun parempaan onnistumiseen? Senkö me olemme hukanneet Suomessa?
Z5
Catalansin kotikentän seinältä löytyi jalkapallokulttuuria. Vaikeasti suomennettavissa, mutta koitetaan:" Elämä on lahja, onni ja taistelu." Futiskentälle sopisi ehkä paremmin käännös:" Elämänlahja on onni saada kamppailla!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti