"Hyvät jalat, sopii hyökkäykseen"

Toiset harjoitukset Aixissa ja pelurimme uskaltautui mukaan uuteen joukkueeseensa. Olimme saapuneet paikalle hyvissä ajoin, ja koska emme tunteneet kuin ykkösjoukkueen koutsin, joiduimme hieman seinäruusuina odottamaan hänen saapumistaan. Kaikki muutkin olivat näet saapuneet jo puolta tuntia ennen harjoituksiin. Kun ilma kerran oli kaunis, niin väkeä suorastaan kuhisi joukkueen pukukopeilla.

Kymmeniä poikia, heidän vanhempiaan ja jotakin muuta tunnistamatonta yleisöä antoi toisilleen halauksia ja poskisuudelmia. Tuntui kuin kaikki olisivat olleet yhtä suurta perhettä. Tuli pakostakin vähän orpo olo, kun kukaan ei noteerannut meitä. Korvissa alkoikin kaikua moneen kertaan kuullut varoituksen sanat koti Suomesta: "Voi olla edessä vaikea sopeutuminen. Voi olla etteivät edes huoli juokkueeseen." Näin läheltä katsottunakin se tuntui todelliselta huolen aiheelta.

Lopulta valmentaja saapui ja kurvasi maasturillaan kentän portin eteen poikittain. Hän nousi ylös autosta ja vihelsi pojat kantamaan tavaroita. Kokonainen letka poikia juoksi auttamaan häntä tavaroiden kantamisessa ja antoi samalla poskisuudelmat koutsilleen. Aika räväkkä ristiriita verrattuna diktaattorimaiseen tunnelmaan, jonka valmentajasta sai kentällä ollessaan.

Jonon viimeisenä mekin kävimme hänet sitten kättelemässä ja toivottamassa tervetulleeksi harjoituksiin. Vaikutti kuin hän olisi tavannut meidät taas ensimmäistä kertaa ja saimme jotenkin vaisun vastaanoton. Syy selvisi pian; kun työnsin pelimiehemme ykkösjoukkueen pukukoppiin muiden poikien perässä, tuli koutsiin eloa. Heristävä sormi ilmestyi naamani eteen ja kuulin:" Pas avec moi, deuxieme equipe." Eli syynä vaisuuteen oli pelurimme komennus kakkosjoukkueeseen!

Tätä oli osattu odottaa. Mielessäni mietin, että yli kuudenkymmenen pojan joukossa osoite olisi saattanut olla aluksi kolmosjoukkuekin. Suomalaisuus ei ole kovin kova kortti tässä lajissa, ei varsinkaan Papinin, Zidanen ja Nasrin kotikulmilla.

Kakkosjoukkueen pojat olivat jo kentällä vetelemässä kaukolaukauksia, joten pelurimme puki nappikset jalkaan ja meni joukkoon potkimaan. Piinalliset kolmekymmentä sekuntia kainostelua ja sitten ensimmäiset joukkuetoverit halusivat pompotella Suomesta tuomaamme palloa. Ennen kuin kymmenen minuuttia oli kulunut ensimmäinen joukkuetoveri oli jo käynyt antamassa uudelle kaverille spontaanin halauksen. Kaikki tämä ilman yhteistä kieltä ja 14-vuotiaiden teinien kesken.

Tuohon hetkeen haihtuivat pelot syrjityksi tulemisesta poikien taholta. Enää pitääkin voittaa valmentajien luottamus ja ylittää kielikynnys, joka on todellinen. Osoittautui nimittäin, ettei kukaan joukkueen valmentajista puhu englantia, joten olimme täysin viittomakielen ja minun tankero-ranskani varassa. Onneksi jalkapallo on kansainvälinen kieli, joten onnistuin selvittämään kakkosvalmentajalle keitä olimme ja mikä on asiamme. Ohjeeksi kerroin ainoastaan:"vasemmalla tai keskikentällä puolustavassa roolissa on paras paikka".

Arvaatteko mikä pelipaikkana sittemmin on ollut? Tietenkin oikean laidan hyökkäävä rooli. Valmentajan selityskö?  "Hyvät jalat, sopii hyökkäykseen".