"Hyvät jalat, sopii hyökkäykseen"

Toiset harjoitukset Aixissa ja pelurimme uskaltautui mukaan uuteen joukkueeseensa. Olimme saapuneet paikalle hyvissä ajoin, ja koska emme tunteneet kuin ykkösjoukkueen koutsin, joiduimme hieman seinäruusuina odottamaan hänen saapumistaan. Kaikki muutkin olivat näet saapuneet jo puolta tuntia ennen harjoituksiin. Kun ilma kerran oli kaunis, niin väkeä suorastaan kuhisi joukkueen pukukopeilla.

Kymmeniä poikia, heidän vanhempiaan ja jotakin muuta tunnistamatonta yleisöä antoi toisilleen halauksia ja poskisuudelmia. Tuntui kuin kaikki olisivat olleet yhtä suurta perhettä. Tuli pakostakin vähän orpo olo, kun kukaan ei noteerannut meitä. Korvissa alkoikin kaikua moneen kertaan kuullut varoituksen sanat koti Suomesta: "Voi olla edessä vaikea sopeutuminen. Voi olla etteivät edes huoli juokkueeseen." Näin läheltä katsottunakin se tuntui todelliselta huolen aiheelta.

Lopulta valmentaja saapui ja kurvasi maasturillaan kentän portin eteen poikittain. Hän nousi ylös autosta ja vihelsi pojat kantamaan tavaroita. Kokonainen letka poikia juoksi auttamaan häntä tavaroiden kantamisessa ja antoi samalla poskisuudelmat koutsilleen. Aika räväkkä ristiriita verrattuna diktaattorimaiseen tunnelmaan, jonka valmentajasta sai kentällä ollessaan.

Jonon viimeisenä mekin kävimme hänet sitten kättelemässä ja toivottamassa tervetulleeksi harjoituksiin. Vaikutti kuin hän olisi tavannut meidät taas ensimmäistä kertaa ja saimme jotenkin vaisun vastaanoton. Syy selvisi pian; kun työnsin pelimiehemme ykkösjoukkueen pukukoppiin muiden poikien perässä, tuli koutsiin eloa. Heristävä sormi ilmestyi naamani eteen ja kuulin:" Pas avec moi, deuxieme equipe." Eli syynä vaisuuteen oli pelurimme komennus kakkosjoukkueeseen!

Tätä oli osattu odottaa. Mielessäni mietin, että yli kuudenkymmenen pojan joukossa osoite olisi saattanut olla aluksi kolmosjoukkuekin. Suomalaisuus ei ole kovin kova kortti tässä lajissa, ei varsinkaan Papinin, Zidanen ja Nasrin kotikulmilla.

Kakkosjoukkueen pojat olivat jo kentällä vetelemässä kaukolaukauksia, joten pelurimme puki nappikset jalkaan ja meni joukkoon potkimaan. Piinalliset kolmekymmentä sekuntia kainostelua ja sitten ensimmäiset joukkuetoverit halusivat pompotella Suomesta tuomaamme palloa. Ennen kuin kymmenen minuuttia oli kulunut ensimmäinen joukkuetoveri oli jo käynyt antamassa uudelle kaverille spontaanin halauksen. Kaikki tämä ilman yhteistä kieltä ja 14-vuotiaiden teinien kesken.

Tuohon hetkeen haihtuivat pelot syrjityksi tulemisesta poikien taholta. Enää pitääkin voittaa valmentajien luottamus ja ylittää kielikynnys, joka on todellinen. Osoittautui nimittäin, ettei kukaan joukkueen valmentajista puhu englantia, joten olimme täysin viittomakielen ja minun tankero-ranskani varassa. Onneksi jalkapallo on kansainvälinen kieli, joten onnistuin selvittämään kakkosvalmentajalle keitä olimme ja mikä on asiamme. Ohjeeksi kerroin ainoastaan:"vasemmalla tai keskikentällä puolustavassa roolissa on paras paikka".

Arvaatteko mikä pelipaikkana sittemmin on ollut? Tietenkin oikean laidan hyökkäävä rooli. Valmentajan selityskö?  "Hyvät jalat, sopii hyökkäykseen".

Muurahaispesä herää eloon

Ennen muuttoa oli käynyt selväksi, ettei nettitutkimuksella saa kuvaa paikallisista joukkueista. Kun Suomessa jokainen seura hoitaa rutiinejaan netissä, niin täällä siitä voi vain unelmoida. Nettisivut toki löytyy, mutta niiden sisältö on yleensä vanhoja saavutuksia (les palmares) ja kunniapuheenjohtajan jorinoita entisajoista. Joskus myös hänen autonsa tai kissansa kuva on päässyt sivuille.

Olimmekin siis yhteydessä paikalliseen palloliittoon ja saimme asuinpaikan mukaisen suosituksen eri joukkueista. Heidän suosituksensa osui AS Aixoise nimiseen seuraan, jota olimme myös itse arvelleet parhaiten soveltuvaksi. ASA ilmoitti sivuillaan tavoitteekseen olla Marseillen alueen selkeä kakkosseura juniorityön osalta, joten sillä siis olisi myös kilpailullisia tavoitteita. Tämä tuntui meille sopivalta keskitien valinnalta, sillä akatemia Marseillessa kuulosti aika rankalta kulttuurishokilta ja pieneen kyläseuraan emme halunneet.

AS Aixoisen sivuilta löytyi kuva edellisvuoden joukkueesta ja jonkinlaiset yhteystietolomakkeet, joten laitoimme etukäteen mailia ja saimmekin vastauksen ykkösvalmentajalta: "Olen joka päivä stadionilla klo 18:30 lähtien." Sovimme siis treffit ja menimme ensimmäisiin treeneihin katsomon puolelle seuraamaan miltä ASA:n touhu näyttää.

Oli kauden alkua edeltävä aika elokuussa, kuukausi ennen ensimmäisiä sarjamatseja ja treenivuorossa oli ikäluokan ykkösoukkue. Ranskassa harjoitellaan kahden ikävuoden ryhmissä, eli nyt kasassa oli 13-14-vuotiaiden ykköstykit, noin viisitoista poikaa ja yksi lahjakas tyttö.

Valmentaja ohjasi kuin 70-luvun voimistelutunnin kuntopiiriä; ensin yhden jalan hyppyjä, sitten tasajalkahyppyjä, sprintti ja löysä palautushölkkä takaisin. Tätä tehtiin täysi tunti. Jokaista suoritusta rytmitti pillin vihellys ja perään karjuttiin palaute suorana ja suodattamattomana. Pitkältä tuntuneen tunnin jälkeen sitten pelattiin.

Pallo vietiin juomatauon jälkeen keskelle ja silloin suurin ero suomalaiseen futikseen tuli kirkkaana esiin heti seuraavista hetkistä. Näytti siltä kuin muurahaispesä olisi herännyt eloon, kun kaikki pelaajat juoksivat ja yrittivät kaikkensa. Heti kun heillä oli tilaisuus saada pallo, siihen mentiin suoraviivaisesti lyhintä reittiä. Kun pallo taas menetettiin, yritettiin se saada heti takaisin. Koskaan ei odotettu pallon putoamista tai syötön saapumista perille. Kaikki tämä ilman hampaiden kiristelyä ja yliyrittämistä, jotenkin armeijamaisesti, mutta pilke silmäkulmassa. Miten tämän saisikaan siirrettyä Suomeen?

Harkkojen jälkeen pojat auttoivat valmentajaa kantamaan varusteet autoon ja kaikki hyvästelivät toisensa, toistensa vanhemmat ja valmentajan. Aloinkin miettiä, voisiko lasten kohteliaisuus ja hyvätapaisuus olla syy harjoittelun parempaan onnistumiseen? Senkö me olemme hukanneet Suomessa?

Taustat

Kirjoitan tämän taustakertomuksen monikossa, sillä perheessämme kyseessä on aina ollut koko perheen harrastus.

Aloitimme jalkapalloharratuksen TiPS:in futisleikkiksessä, kun poikamme oli viiden-kuuden vuoden ikäinen. Nuo alkuvuodet olivat mukavaa ja iloista aikaa, jossa vanhempien rooli harrastuksen jatkumisessa oli keskeinen.

Peruskoulun alaluokilla jouduimme vaihtamaan seuran Rajakylän Itä-Vantaan Urheilijoihin, kun harkkamatkat alkoivat olla liian pitkiä arkeen sovitettavaksi. Uudessa seurassa harrastuskipinä tosissaan syttyi ja palloa piti olla potkimassa aina kun siihen vain oli mahdollisuus. Elettiin toka-kolmasluokkalaista aikaa. Tässä iässä eritoten korostuu valmentajan vaikutus peli-intoon ja saammekin kiittää, että IVUssa oli vaativa, mutta kannustava valmentaja tuolloin tarjolla.

Neljännelle luokalle mennessä tuli muutto Sipooseen ja aloimme kasvattamaan häntiä Sibbo Vargarnan kaksikielisessä pallokoulussa. Tällöin lapsemme alkoi myös puhua toistuvasti jalkapalloammattilaisuudesta tavoitteenaan, Mäkelänrinteeseen pyrkimisestä ja muu elämä futiksen ulkopuolella alkoi menettää merkistystään. Mukava partioharrastuskin sai väistyä futiksen tieltä.

13-vuotiaana saatu Joona Toivion lupaavan pelaajan palkinto oli lopullinen kipinä innostukselle ja turvallisesta kyläseurasta piti päästä vihreämmille laitumille. Vanhempina olimme luvanneet tukea urheilulle niin kauan kuin koulu sujuu ja innostusta riittää, joten tuolloin tuli aika lunastaa annetut lupaukset. Alkoi tehokuljetusten futisvuosi Tuusulaan ja Keravalle.

Nyt, kun takana on onnistunut kausi Etelä-Länsi sarjassa, kertyi pelurillemme sen myötä lisää itseluottamusta. Kauden tärkein kasvattava tekijä olikin havainto, ettei kovinkaan kärki ole kaukana edellä. Se on saavutettavissa ja ohitettavissa.

Kulunut kausi kehitti myös sekä fyysisesti, että pelillisesti. Kyläseuran soolokuljetukset vaihtuivat joukkuepelaamisen oppiin ja Ranskaan lähtiessämme olemme vanhempinakin alkaneet jo jakaa saman intohimon ja uskon, joka lapsellamme on ollut jo vuosien ajan päämäisesti mielessään. Kovalla työllä ja hyvällä asenteella jatkaen, tulevaisuus on omissa käsissä.