Kivenkova Club De Beaumont oli loistava esimerkki siitä, kuinka monenkirjavaa taktiikkaa täällä näkee. Jo joukkueen alkulämmöissä kiinnitimme huomion valmentajaan, joka keskellä kenttää juoksutti parijuoksuja tupakki huulessa roikkuen. Hieman nauratti, kun muistelimme suomalaista futiskulttuuria, missä katsojienkin tupakointi herättää intohimoja. Tuo "Sikari-Sakari"-tyyppinen valmentaja peluutti ryhmittymäänsä niin, että kolmen-neljän puolustajan alakerta pysyi koko ajan alhaalla. Heistä yksi oli hyökkääjän iholla roikkuva 'breaker', jonka tehtävänä oli varmistaa, ettei hyökkääminen maita liian hyvin. Perheemme pelaava jäsen kertoi puolustuslinjan olleen myös loukkauksia suoltava katupoikajengi. Ilmeisesti riittävä määrä arki-ranskan kurssista on jo siis opittu.
Toinen piristävä erikoisuus ja aika tyypillinen peluutus on libero, joka roikuu usein kaukana muun puolustuslinjan alla. Tätä taktiikkaa käyttää parikin joukkuetta, ilmeisesti ottaakseen tilaa pelinrakennukselle. Liberon on oltava pelinlukutaitoinen kaveri, joka osaa paitsioansan, muutoin saattaa tulla rumaa jälkeä. Aika erikoista peluutusta ja Suomessa ei menisikään ehkä sellaisenaan läpi. Täällä sen sijaan peli on piensyöttöpeliä ja kovinkaan montaa pitkää avausta tai keskitystä ei yleensä nähdä. Hyökkäyssuunnassa liberolla on kuitenkin näin enemmän tilaa ja hän voi tiiviin ryppään alapuolella heitellä palloja omalle hyökkäykselle yli pelaajalauman. Tämä on myrkkyä, mikäli puolustus on hitaampi kuin hyökkäys.
Muuten, tuon tupakointiasian lisäksi myös toinen suomalainen futiskampanja hymyilyttää täällä hieman. 'Rasisti on reppana', on sanonut Palloliiton kasvatuskamppanja jo vuosia. Se on hyvä kampanja, eikä siinä moitteen sijaa. Täällä porukka kentällä on kuitenkin niin monenkirjavaa ja värikästä, etten ainakaan minä keksi ketä kohtaan voisi olla rasistinen. Jos vaikka otetaan tuo Beaumontin joukkue, niin siinä oli mukana vain kaksi vaaleaa poikaa. Muut joukkueen pojat olivat sen verran suurikokoisia ja voimakkaan näköisiä, että rasistinen reppana olisi saanut todellakin äkkilähdöt siinä porukassa.
Z5
Catalansin kotikentän seinältä löytyi jalkapallokulttuuria. Vaikeasti suomennettavissa, mutta koitetaan:" Elämä on lahja, onni ja taistelu." Futiskentälle sopisi ehkä paremmin käännös:" Elämänlahja on onni saada kamppailla!"
tiistai 31. tammikuuta 2012
lauantai 14. tammikuuta 2012
Muista aina "liikenteessä"...
Ranskalainen on täysin tottunut siihen, että joka kadulla ja kaistalla on aina autoja. Ei siis tarvitse varoa autoa tulevaksi, kuten Suomessa, vaan on koko ajan oltava valppaana. Tämä jatkuva valppaus johtaa aluksi omituiselta tuntuviin asioihin, joita kohdatessaan suomalaisesta tuntuu kuin niissä ei olisi järkeä ollenkaan.
Yksi tälläinen kummallisuus on ajaminen liikenteessä ilman valoja. Meidäthän on Suomessa aivopesty siihen, että autot pitää huomata. Täällä taas on niin, että kun autoja on koko ajan joka paikassa, on tärkeämpää kaupungissa huomata jalankulkijat autojen joukosta. Ruuhkaisilla moottoriteillä on tärkeää, että jarruttaminen erottuu heti, joten ajovalot laitetaan pois häiritsemästä.
Liikenne on siis herkäksi viritetty ja siellä on mahdollista puikkelehtia muiden ohitse, jos on nopea ja rohkea. Jos on hidas ja arka, voi juuttua pitkiksikin ajoiksi paikalleen. Jonossa seisominen onkin yksi vaarallisimmista tilanteista ranskalaisessa liikenteessä, kun molemmin puolin liikenne viuhuu ohi ja pahimmillaan molempiin suuntiin seisovan jonon läpi. On selvä, että liikennekulttuuri ohjaa lapsia (vanhempiensa esimerkillä) olemaan nopeita, rohkeita ja hieman röyhkeitäkin.
Ohitse pääseminen on toinen luonteenpiirre ranskalaisessa liikenteessä. Jos edessäsi on joku, on hän tielläsi. Jos onnistut pääsemään hänestä ohitse, niin ainakaan tästä esteestä ei ole haittaa jatkossa. Jatkuvassa liikennevirrassa vastaava tilanne on koko ajan ja ohitse pyrkiminen on jatkuvaa. Kaikki takana oleva on merkityksetöntä, mikä näkyy usein piittaamattomina ohitteluina taakse katsomatta.
Kaiken tämän voi nähdä junnupelissä kentällä. Peliä pelataan vain nenän osoittamaan suuntaan, lyhyin etäisyyksin, aina yhdestä esteestä kerrallaan ohitse, eikä koskaan pitkiä monta estettä kerralla ohittavia ratkaisuja käyttäen. Pelikäsitys, joka suomalaisella pelaajalla on selkeästi paremmalla tasolla kuin täällä keskiverroin, tuntuu kehittyvän ranskalaispojille vasta myöhäisemmällä iällä.
Kun ranskalaispojilla on pohjilla nopea lyhytsyöttöpeli ja ahtaassa tilassa vuosia junnaaminen, on varmaan helpottava oppia näkemään peliä laajemmalti ja saada haltuunottotekniikan osalta lisää tilaa ja aikaa. Oppimisjärjestys on varmaankin lopputuloksen kannalta parempi kuin suomalaispoikien vastaava. Meillä koti-Suomessa kun pyritään usein pelaamaan tyhjään tilaan ja avaamaan peli laitoja myöten. Tämä sallii pienet virheet haltuunotossa ja hieman hitaampikin voi edetä pitkiä matkoja. Ranskassa se on kuitenkin vain aikuisten pelitapa.
Olisiko tarpeen harkita voimakkaamman "ruuhkaan totuttelun" rakentamista suomalaiseen junnuharjoitteluun? Voisimme vaikka pitää pelikenttää pienempänä pidempään, samalla pidentäen peliaikoja. Tuon kaltainen sisäänajo voisi olla tarpeen, jos jonakin päivänä haluamme yleisen palloilun tason nousevan sille tasolle, josta saadaan yleisö kiinnostumaan tai maanosan turnauksiin nousevia joukkueita kasattua.
Yksi tälläinen kummallisuus on ajaminen liikenteessä ilman valoja. Meidäthän on Suomessa aivopesty siihen, että autot pitää huomata. Täällä taas on niin, että kun autoja on koko ajan joka paikassa, on tärkeämpää kaupungissa huomata jalankulkijat autojen joukosta. Ruuhkaisilla moottoriteillä on tärkeää, että jarruttaminen erottuu heti, joten ajovalot laitetaan pois häiritsemästä.
Liikenne on siis herkäksi viritetty ja siellä on mahdollista puikkelehtia muiden ohitse, jos on nopea ja rohkea. Jos on hidas ja arka, voi juuttua pitkiksikin ajoiksi paikalleen. Jonossa seisominen onkin yksi vaarallisimmista tilanteista ranskalaisessa liikenteessä, kun molemmin puolin liikenne viuhuu ohi ja pahimmillaan molempiin suuntiin seisovan jonon läpi. On selvä, että liikennekulttuuri ohjaa lapsia (vanhempiensa esimerkillä) olemaan nopeita, rohkeita ja hieman röyhkeitäkin.
Ohitse pääseminen on toinen luonteenpiirre ranskalaisessa liikenteessä. Jos edessäsi on joku, on hän tielläsi. Jos onnistut pääsemään hänestä ohitse, niin ainakaan tästä esteestä ei ole haittaa jatkossa. Jatkuvassa liikennevirrassa vastaava tilanne on koko ajan ja ohitse pyrkiminen on jatkuvaa. Kaikki takana oleva on merkityksetöntä, mikä näkyy usein piittaamattomina ohitteluina taakse katsomatta.
Kaiken tämän voi nähdä junnupelissä kentällä. Peliä pelataan vain nenän osoittamaan suuntaan, lyhyin etäisyyksin, aina yhdestä esteestä kerrallaan ohitse, eikä koskaan pitkiä monta estettä kerralla ohittavia ratkaisuja käyttäen. Pelikäsitys, joka suomalaisella pelaajalla on selkeästi paremmalla tasolla kuin täällä keskiverroin, tuntuu kehittyvän ranskalaispojille vasta myöhäisemmällä iällä.
Kun ranskalaispojilla on pohjilla nopea lyhytsyöttöpeli ja ahtaassa tilassa vuosia junnaaminen, on varmaan helpottava oppia näkemään peliä laajemmalti ja saada haltuunottotekniikan osalta lisää tilaa ja aikaa. Oppimisjärjestys on varmaankin lopputuloksen kannalta parempi kuin suomalaispoikien vastaava. Meillä koti-Suomessa kun pyritään usein pelaamaan tyhjään tilaan ja avaamaan peli laitoja myöten. Tämä sallii pienet virheet haltuunotossa ja hieman hitaampikin voi edetä pitkiä matkoja. Ranskassa se on kuitenkin vain aikuisten pelitapa.
Olisiko tarpeen harkita voimakkaamman "ruuhkaan totuttelun" rakentamista suomalaiseen junnuharjoitteluun? Voisimme vaikka pitää pelikenttää pienempänä pidempään, samalla pidentäen peliaikoja. Tuon kaltainen sisäänajo voisi olla tarpeen, jos jonakin päivänä haluamme yleisen palloilun tason nousevan sille tasolle, josta saadaan yleisö kiinnostumaan tai maanosan turnauksiin nousevia joukkueita kasattua.
tiistai 10. tammikuuta 2012
Valoa jalkapallokansalle...
Palasin lyhyeltä Suomessa vietetyltä joululomalta töihin viikkoa ennen muuta perhettä. Kun yht'äkkiä ei ollutkaan mitään tekemistä kokonaiseen viikkoon, päätin käyttää ajan hyödyksi. Niinpä iltaisin pikkutunneilla sorvasin excel sauhuten pelimiehelle uutta harjoitusohjelmaa.
Muuton jälkeen syksyllä, oli pelurillamme muutama musta hetki, kun usko paikalliseen harjoitteluun - tai oikeammin sen puutteeseen - oli viedä urheilijaltamme motivaatiot. Päätimme tuolloin, että pyrin laatimaan hänelle ohjelman paikkaamaan saamatta jäänyttä valmennusta ja treeniä. Teimme yhdessä syksyksi ohjelman, jossa oli 14 viikkotuntia urheilua. Mikä tärkeintä, tuossa ensimmäisessä jaksossa oli oma seuranta tehdyille harjoituksille. Harjoitusohjelman sisältö rakentui niistä osa-alueista, joissa tuntui olevan parantamisen varaa. Ohjelma on tuntunut auttavan sekä motivaatioon, että niihin osa-alueisiin, joita halusimme yrittää korjata.
Kun ohjelmallinen urheilu tuntuu olevan motivoiva ja kannustava tapa harrastaa, päätimme jatkaa samaan tapaan tänäkin vuonna. Tähtäimeksi asetettiin uskon säilyminen omaan tekemiseen ja samalla näyttää ranskalaisille närhen munat.
Harjoitusten sisältö on alkuvuonnakin minulta, mutta syksyyn nähden on tulossa liikkuvuuden ja nopeuden kehittämiseksi muutamia lisäharjoituksia. Jatkossakin viikkotunnit ovat 14, mutta enää ei koululiikuntaa tai tennistä isän kanssa lasketa mukaan. Ja vapaapäivä pyhitetään joka viikolle vastakin.
Toistaiseksi valmennussuhteessa on rauha maassa ja isä & poika jatkavat hyvässä hengessä. Katsotaan mitä uusi vuosi tuo tullessaan ja miten tuo uusi harjoitusohjelma maittaa.
Muuten ... Hämmästyttävä havainto paikalliselta pallokentältä oli, että sen valot olivat visusti sammutetut koko koululoman ajan. Tässä kaupungissa kukaan ei pelannut jalkapalloa lähes kahteen viikkoon! Kun koulut alkoivat, tuli myös valot illaksi jalkapallokansalle ja kiihkeä, innostunut futaaminen sai alkaa.
Terveiset kaikille lukijoille ja Hyvää Uutta vuotta!
Muuton jälkeen syksyllä, oli pelurillamme muutama musta hetki, kun usko paikalliseen harjoitteluun - tai oikeammin sen puutteeseen - oli viedä urheilijaltamme motivaatiot. Päätimme tuolloin, että pyrin laatimaan hänelle ohjelman paikkaamaan saamatta jäänyttä valmennusta ja treeniä. Teimme yhdessä syksyksi ohjelman, jossa oli 14 viikkotuntia urheilua. Mikä tärkeintä, tuossa ensimmäisessä jaksossa oli oma seuranta tehdyille harjoituksille. Harjoitusohjelman sisältö rakentui niistä osa-alueista, joissa tuntui olevan parantamisen varaa. Ohjelma on tuntunut auttavan sekä motivaatioon, että niihin osa-alueisiin, joita halusimme yrittää korjata.
Kun ohjelmallinen urheilu tuntuu olevan motivoiva ja kannustava tapa harrastaa, päätimme jatkaa samaan tapaan tänäkin vuonna. Tähtäimeksi asetettiin uskon säilyminen omaan tekemiseen ja samalla näyttää ranskalaisille närhen munat.
Harjoitusten sisältö on alkuvuonnakin minulta, mutta syksyyn nähden on tulossa liikkuvuuden ja nopeuden kehittämiseksi muutamia lisäharjoituksia. Jatkossakin viikkotunnit ovat 14, mutta enää ei koululiikuntaa tai tennistä isän kanssa lasketa mukaan. Ja vapaapäivä pyhitetään joka viikolle vastakin.
Toistaiseksi valmennussuhteessa on rauha maassa ja isä & poika jatkavat hyvässä hengessä. Katsotaan mitä uusi vuosi tuo tullessaan ja miten tuo uusi harjoitusohjelma maittaa.
Muuten ... Hämmästyttävä havainto paikalliselta pallokentältä oli, että sen valot olivat visusti sammutetut koko koululoman ajan. Tässä kaupungissa kukaan ei pelannut jalkapalloa lähes kahteen viikkoon! Kun koulut alkoivat, tuli myös valot illaksi jalkapallokansalle ja kiihkeä, innostunut futaaminen sai alkaa.
Terveiset kaikille lukijoille ja Hyvää Uutta vuotta!
maanantai 12. joulukuuta 2011
Joulutauko
Futiskausi on sarjan puolivälissä ja joukkueet jäivät joululomalle. Se onkin pitkä, yli kuukauden mittainen paussi, joka tuntuisi olevan aika totaalinen pelitauko. Harjoituksia on kerran viikossa ja valmentajan ohjeena oli:" Lenkkeilkää pari kertaa viikossa.". On siis todennäköistä, että kun kevätkausi tammikuun puolivälin maissa alkaa, on pelien tasossa jonkinlainen kuoppa nähtävissä.
Tuossapa onkin suomalaisille ihmettelemistä, kuinka saada kuukausi kulumaan keskellä parhainta pelikautta? Tiedossa on, että samanlainen yli kuukauden paussi tulee myös kesällä, joten kummalliseltahan tuo vähän vaikuttaa. Pelikausi on aika katkonaisen tuntuinen ja on kuin koskaan ei oltaisi hakemassa kuntohuippua?
Täällä on kuitenkin niin, että alle 15-vuotiaita ei saa kaupata joukkueesta toiseen, eivätkä he myöskään saa pelata yli 50 kilometrin päässä kotoaan. Lisäksi peruskoulu loppuu kahdeksanteen, eli samaan ikään. Systeemi on siis rakennettu tukemaan palloilua tuohon ikään asti, ja vasta sen jälkeen alkavat tosi pelit. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä miten systeemi toimii loppua kohti, sillä oma pelimiehemme siirtyy kesällä B-junnuihin, eli U17-sarjaan paikallisten jakojen mukaan. Tuolloin vapautuu siirtoikkunat ja suuret alkavat kasata lahjakkuuksia. Voisi siis kuvitella, että ASA:stakin liikenne käy muualle ja päin vastoin.
Paikallinen Hesari, La Provence, jonka jakelualue on ainakin Bouches-Du-Rhônen alue (1,8 milj. asukasta), mutta myös osin PACA (Provence Alpes Cote D'Azur), jossa yhteensä 4,8 milj. asukasta
julkaisi kaikkien juniorisarjojen tulokset joulutauon alkaessa, aina 13-vuotiaisiin asti, alimmalle tasolle saakka. Sieltä se löytyi lehdestä meidänkin pelimiehen joukkueen taulukko, väärin laskettuna tosin. 17 pisteen sijasta oikea luku on 20 ja sijoitus toinen. Kuka löytää As Aixoise 2:n?
Uskomaton osoitus futiksen tärkeydestä tälle maakunnalle. Olisipa mahtava nähdä joskus Hesarissa junnusarjojen tilanteet alatasoille saakka. Ei kannata edes puhuakaan paikallislehdistä, jotka eivät noteeraa esim. PK K-U:n juniorijoukkueiden otteita, vaikka kyseessä on korkeimmalla kansallisella tasolla, aivan kärjessä pelaavat joukkueet. Sellaisia pitäisi paikallislehden tukea ja kannustaa yleisöä mukaan otteluihin.
Tuossapa onkin suomalaisille ihmettelemistä, kuinka saada kuukausi kulumaan keskellä parhainta pelikautta? Tiedossa on, että samanlainen yli kuukauden paussi tulee myös kesällä, joten kummalliseltahan tuo vähän vaikuttaa. Pelikausi on aika katkonaisen tuntuinen ja on kuin koskaan ei oltaisi hakemassa kuntohuippua?
Täällä on kuitenkin niin, että alle 15-vuotiaita ei saa kaupata joukkueesta toiseen, eivätkä he myöskään saa pelata yli 50 kilometrin päässä kotoaan. Lisäksi peruskoulu loppuu kahdeksanteen, eli samaan ikään. Systeemi on siis rakennettu tukemaan palloilua tuohon ikään asti, ja vasta sen jälkeen alkavat tosi pelit. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä miten systeemi toimii loppua kohti, sillä oma pelimiehemme siirtyy kesällä B-junnuihin, eli U17-sarjaan paikallisten jakojen mukaan. Tuolloin vapautuu siirtoikkunat ja suuret alkavat kasata lahjakkuuksia. Voisi siis kuvitella, että ASA:stakin liikenne käy muualle ja päin vastoin.
Paikallinen Hesari, La Provence, jonka jakelualue on ainakin Bouches-Du-Rhônen alue (1,8 milj. asukasta), mutta myös osin PACA (Provence Alpes Cote D'Azur), jossa yhteensä 4,8 milj. asukasta
julkaisi kaikkien juniorisarjojen tulokset joulutauon alkaessa, aina 13-vuotiaisiin asti, alimmalle tasolle saakka. Sieltä se löytyi lehdestä meidänkin pelimiehen joukkueen taulukko, väärin laskettuna tosin. 17 pisteen sijasta oikea luku on 20 ja sijoitus toinen. Kuka löytää As Aixoise 2:n?
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Voittaminen kannattaa
Viime viikonloppuna kävimme Marseillen kultahammasrannikolla kahdeksannessa kaupunginosassa todistamassa aika erikoista sarjamatsia, jossa pelimiehemmekin oli mukana.
Varsinainen päätuomari oli liiton järjestämä, mutta linjamiehet päätettiin ottaa yksi kummankin joukkueen huoltojoukoista. Tämä kuulostaa jo ajatuksenakin hieman surkealta, mutta se sai käytännössä lähes surrealistisia piirteitä, kun kotijoukkue nimesi linjamieheksi oman valmentajansa. Elämäni ensimmäisen kerran näin linjamiehen kulkevan koko matsin pari metriä kentän puolella, lippu kainalossa rullalla ja koko ajan päätuomarille purnaten ja häntä vastustaen. Tämä ns. linjamies ei liputtanut yhtään tilannetta omiaan vastaan, mutta suorastaan huijasi omiensa hyväksi, jos siihen vain tilaisuus aukeni. Loistava esimerkki siitä, että täällä vaihtopenkiltäkin saattaa löytyä todella häikäilemättömiä tyyppejä. Varoittelipa työkaverini jopa väkivallasta, jota kova kilpailu saattaa ajaa toiset valmentajat vaatimaan. Mitenköhän tuollainen valmentaja otettaisiin vastaan Hesa Cupissa?
Kotiinviemisiksi tuli vierasvoitto 0-3 ja pelimiehemme kuittasi tehot 1+1, mitä voidaan pitää hyvänä saldona todella isokoisen puolustuksen joukossa.
Tämän viikonlopun sarjamatsi oli kotipeli. Se päättyi 1-0 voittoon, joten joulutauolle ( yli kuukauden tauko sarjassa) lähdettiin voittoputkessa. Kun perheemme peluri teki tuonkin maalin, on joukkueen sarjassa tekemistä 15:sta maalista yli puolet joko suomalaisen tekemä tai järjestämä kassi.
Kun peli on ohi, yleensä voittanut joukkue käyttäytyy reilusti vastustajaa kohtaan kentällä, mutta kun päästään pukukoppiin on riemu katossa ja yhteiskarjunta täyttää ilman. Penkkejä ryskytetään ja peltejä paukutetaan. Kaikilla on hauskaa ja voittaminen on kivaa. Se on niin kivaa, että kun kentällä tulee tilaisuus tehdä maali ja saadaan onnistuminen, sekin on kivaa. On kivaa voittaa - kerta kaikkiaan. Seuraavat harjoitukset ovat rennot ja kaikilla on kivaa, kun on voitettu. Ei huolta huomisesta, eikä tylsää puurtamista ja huutamista, kun valmentajakin on voittaja.
Ero suomalaiseen voittamiskulttuuriin on selvä; meillä ei uskalleta nauttia elämästä kun siihen on tilaisuus ja voiton riemu vaihtuu turhan nopeasti työnteon harmauteen. Voisikohan suomalaista seurajoukkuetta koskaan opettaa nauttimaan voitosta? Olemmeko tasapäistäneet itsemme kilpailukyvyttömiksi? Kaikki pelaa, mutta kukaan ei voita... Ranskalainen kolmen tasojoukkueen systeemi luo tosissaan pelaamisen mahdollisuudet kaikille, mutta kenenkään voittoa ei viedä peluuttamalla eritasoisia pelaajia sekaisin. Alan taipua sen kannalle, että kahden ikäluokan järjestelmä on tässä kohtaa parempi kuin omamme ja kasvattaa paremmin voittamaan.
Olen mielestäni löytänyt myös selkeät kaksi osa-aluetta pelin ulkopuolelta, joissa näyttäisi olevan eroja ranskalaisten ja suomalaisten poikien välillä;
Varsinainen päätuomari oli liiton järjestämä, mutta linjamiehet päätettiin ottaa yksi kummankin joukkueen huoltojoukoista. Tämä kuulostaa jo ajatuksenakin hieman surkealta, mutta se sai käytännössä lähes surrealistisia piirteitä, kun kotijoukkue nimesi linjamieheksi oman valmentajansa. Elämäni ensimmäisen kerran näin linjamiehen kulkevan koko matsin pari metriä kentän puolella, lippu kainalossa rullalla ja koko ajan päätuomarille purnaten ja häntä vastustaen. Tämä ns. linjamies ei liputtanut yhtään tilannetta omiaan vastaan, mutta suorastaan huijasi omiensa hyväksi, jos siihen vain tilaisuus aukeni. Loistava esimerkki siitä, että täällä vaihtopenkiltäkin saattaa löytyä todella häikäilemättömiä tyyppejä. Varoittelipa työkaverini jopa väkivallasta, jota kova kilpailu saattaa ajaa toiset valmentajat vaatimaan. Mitenköhän tuollainen valmentaja otettaisiin vastaan Hesa Cupissa?
Kotiinviemisiksi tuli vierasvoitto 0-3 ja pelimiehemme kuittasi tehot 1+1, mitä voidaan pitää hyvänä saldona todella isokoisen puolustuksen joukossa.
Tämän viikonlopun sarjamatsi oli kotipeli. Se päättyi 1-0 voittoon, joten joulutauolle ( yli kuukauden tauko sarjassa) lähdettiin voittoputkessa. Kun perheemme peluri teki tuonkin maalin, on joukkueen sarjassa tekemistä 15:sta maalista yli puolet joko suomalaisen tekemä tai järjestämä kassi.
Kun peli on ohi, yleensä voittanut joukkue käyttäytyy reilusti vastustajaa kohtaan kentällä, mutta kun päästään pukukoppiin on riemu katossa ja yhteiskarjunta täyttää ilman. Penkkejä ryskytetään ja peltejä paukutetaan. Kaikilla on hauskaa ja voittaminen on kivaa. Se on niin kivaa, että kun kentällä tulee tilaisuus tehdä maali ja saadaan onnistuminen, sekin on kivaa. On kivaa voittaa - kerta kaikkiaan. Seuraavat harjoitukset ovat rennot ja kaikilla on kivaa, kun on voitettu. Ei huolta huomisesta, eikä tylsää puurtamista ja huutamista, kun valmentajakin on voittaja.
Ero suomalaiseen voittamiskulttuuriin on selvä; meillä ei uskalleta nauttia elämästä kun siihen on tilaisuus ja voiton riemu vaihtuu turhan nopeasti työnteon harmauteen. Voisikohan suomalaista seurajoukkuetta koskaan opettaa nauttimaan voitosta? Olemmeko tasapäistäneet itsemme kilpailukyvyttömiksi? Kaikki pelaa, mutta kukaan ei voita... Ranskalainen kolmen tasojoukkueen systeemi luo tosissaan pelaamisen mahdollisuudet kaikille, mutta kenenkään voittoa ei viedä peluuttamalla eritasoisia pelaajia sekaisin. Alan taipua sen kannalle, että kahden ikäluokan järjestelmä on tässä kohtaa parempi kuin omamme ja kasvattaa paremmin voittamaan.
Olen mielestäni löytänyt myös selkeät kaksi osa-aluetta pelin ulkopuolelta, joissa näyttäisi olevan eroja ranskalaisten ja suomalaisten poikien välillä;
· valmentajan kuunteleminen ja harjoitusrauhan säilyminen
· voittamishalun voimakkuus
Odotan mielenkiinnolla listan venyvän tulevien vuosien kuluessa.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Seuratoimintaa
Päivänä eräänä sellainen äijänkäppyrä, hieman puliukkomainen olemukseltaan, ilmestyi kentän reunalle ja onnistui saamaan koko urheilupuiston pois tolaltaan.
Samana päivänä paikalla oli aiemmin parkissa muutama AS Monacon bussi, joten epäilen ukkelin myöhästyneen kyydistään. Tästäköhän oli niin kovasti harmistunut, että alkoi soittaa suutansa kentän reunalla? Siitä seurauksena koko kompleksin käynnissä olevat pelit keskeytyivät ja kaikki pelaajat yrittivät tosissaan saada vierailijan hiljaiseksi. Ilmanyrkkeilyä ja karatepotkuja hutiin viuhui niin, ettei tilanteesta välillä saanut mitään selkoa.
"Kukahan tässä oikein tappelee ja kenen kanssa ?", kysyimme toisiltamme.
Mukana oli varmastikin pari-kolmekymmentä hiljentäjää, kaikki heti valmiina survomaan äijänkuvatuksen lyttyyn. Lopulta tilanne äityi niin kuumaksi, että ykköskoutsi sai puolinelsonilla kantaa ukon niin kauas kentästä, ettei tämä enää ilmestynyt huutelemaan. Muutaman kerran piti kuitenkin yritää palata. Tietenkin.
Täällä pitää muistaa, että joka kenttä on jonkun seuran kotipesä. Niin täällä meilläkin. ASA:lla on alueella toimisto, jossa pitää kansliaa ihan palkatun oloinen neiti, seuranaan kourallinen eläkeikäisiä jalkapallon suurkuluttajia. Jos toimistolle on asiaa, siellä on aina joku klo 16-20, siis joka päivä. Toimisto hoitaa kaikki paperiasiat, kuten lisenssit, valokuvauksen, kenttävaraukset, urheiluvälineet, aikataulut ja lisäksi siellä voi vaikka näyttää videoita. Kun toimiston väki hoitaa kaikkien joukkueiden asioita, jää valmentajille vain valmennus ja joukkueenjohtajia ei tarvita.
Tässä voisi olla suomalaisille seuroille mallia. Puolipäiväisen työntekijän saisi 200-300:n pelaajan seuraan jo aika pienellä kustannuksella. Jos toimisto hoitaisi vielä keskitetysti mainoshankinnan ja paitatilan myynnin, voisi kustannus harrastajille pysyä pienenä.
U15 ikäluokassa on kolme joukkuetta ja niissä vain kolme valmentajaa. Heillä ei ole omia lapsia joukkueissa ja he valmentavat saman ikäisiä poikia joka vuosi. Heille siis tulee vuosittain yksi uusi ikäluokka ja toinen vanha poistuu. He harrastavat valmentamista, mikä on täällä yleisin valmentajatausta (työkaverini valmentaa rugbyä, tämä perustuu hänen mielipiteeseensä). Kunkin valmentajaporukan kanssa kasvetaan siis kaksi vuotta ja tehdään samoja asioita kuin edeltävä ikäluokka on aikanaan tehnyt.
Ikäluokkien taso aina määrää sen, miltä tasolta kukin seuraavan vuoden joukkue jatkaa. Kun joukkueessa on kolme eritasoista joukkuetta, tarkoittaa se, että kipeytynyttä polvea huilataan alemman joukkueen kanssa. Jos joku lusmuilee, putoaa hän alempaan joukkueeseen armotta.
Ylöspäin on pitkä matka ja sinne suuntaan mennään ilmeisesti aina johonkin rooliin, jonka täyttämisen monimutkaista filosofiaa emme ole vielä keksineet. Joka tapauksessa ykköseen nousseita yhdistää todella kova kunto ja kyky pelata nopeaa.
Harjoitukset ovat
Samana päivänä paikalla oli aiemmin parkissa muutama AS Monacon bussi, joten epäilen ukkelin myöhästyneen kyydistään. Tästäköhän oli niin kovasti harmistunut, että alkoi soittaa suutansa kentän reunalla? Siitä seurauksena koko kompleksin käynnissä olevat pelit keskeytyivät ja kaikki pelaajat yrittivät tosissaan saada vierailijan hiljaiseksi. Ilmanyrkkeilyä ja karatepotkuja hutiin viuhui niin, ettei tilanteesta välillä saanut mitään selkoa.
"Kukahan tässä oikein tappelee ja kenen kanssa ?", kysyimme toisiltamme.
Mukana oli varmastikin pari-kolmekymmentä hiljentäjää, kaikki heti valmiina survomaan äijänkuvatuksen lyttyyn. Lopulta tilanne äityi niin kuumaksi, että ykköskoutsi sai puolinelsonilla kantaa ukon niin kauas kentästä, ettei tämä enää ilmestynyt huutelemaan. Muutaman kerran piti kuitenkin yritää palata. Tietenkin.
Täällä pitää muistaa, että joka kenttä on jonkun seuran kotipesä. Niin täällä meilläkin. ASA:lla on alueella toimisto, jossa pitää kansliaa ihan palkatun oloinen neiti, seuranaan kourallinen eläkeikäisiä jalkapallon suurkuluttajia. Jos toimistolle on asiaa, siellä on aina joku klo 16-20, siis joka päivä. Toimisto hoitaa kaikki paperiasiat, kuten lisenssit, valokuvauksen, kenttävaraukset, urheiluvälineet, aikataulut ja lisäksi siellä voi vaikka näyttää videoita. Kun toimiston väki hoitaa kaikkien joukkueiden asioita, jää valmentajille vain valmennus ja joukkueenjohtajia ei tarvita.
Tässä voisi olla suomalaisille seuroille mallia. Puolipäiväisen työntekijän saisi 200-300:n pelaajan seuraan jo aika pienellä kustannuksella. Jos toimisto hoitaisi vielä keskitetysti mainoshankinnan ja paitatilan myynnin, voisi kustannus harrastajille pysyä pienenä.
U15 ikäluokassa on kolme joukkuetta ja niissä vain kolme valmentajaa. Heillä ei ole omia lapsia joukkueissa ja he valmentavat saman ikäisiä poikia joka vuosi. Heille siis tulee vuosittain yksi uusi ikäluokka ja toinen vanha poistuu. He harrastavat valmentamista, mikä on täällä yleisin valmentajatausta (työkaverini valmentaa rugbyä, tämä perustuu hänen mielipiteeseensä). Kunkin valmentajaporukan kanssa kasvetaan siis kaksi vuotta ja tehdään samoja asioita kuin edeltävä ikäluokka on aikanaan tehnyt.
Ikäluokkien taso aina määrää sen, miltä tasolta kukin seuraavan vuoden joukkue jatkaa. Kun joukkueessa on kolme eritasoista joukkuetta, tarkoittaa se, että kipeytynyttä polvea huilataan alemman joukkueen kanssa. Jos joku lusmuilee, putoaa hän alempaan joukkueeseen armotta.
Ylöspäin on pitkä matka ja sinne suuntaan mennään ilmeisesti aina johonkin rooliin, jonka täyttämisen monimutkaista filosofiaa emme ole vielä keksineet. Joka tapauksessa ykköseen nousseita yhdistää todella kova kunto ja kyky pelata nopeaa.
Harjoitukset ovat
1. kovaa rääkkiä, jos alla on tappio. Palloon ei välttämättä kosketa ollenkaan, vaan koko treeni saatetaan käyttää kentän ympäri juoksemiseen, aina joka toinen suora spurtaten.
2. yhtä hillumista, jos alla on voitto. Ja jos on pienikin syy nauttia elämästä, se tehdään.
3. perustekemistä, kuten kuntopiiriä, keskityksiä, syöttömyllyä tai jotain muuta tuttua. Voisin veikata, että paikallinen palloliitto antaa ohjekirjan kullekin ikäluokalle ja sitä noudatetaan.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
" Ranskalainen systeemi "
Tätä kirjoittaessa kolme kuukautta ranskalaisen pelisysteemin opiskelua on takanapäin. Oppi kentältä on, ettei tuollainen aika vielä riitä paikallisen pelitavan omaksumiseen. Vaikka pelurimme pelilahjat aina aika ajoin erottuvat massasta, kun hieman tilaa aukeaa, on kuitenkin pääsääntöisesti kyseessä nopearytminen pallomylly keskialueella. Maata pitkin ja lyhyin etäisyyksin. Aggressiivisesti palloon iskien ja suojaukset kiertäen. Sellaisessa pelitavassa ei ole tähtiä eikä loisteta, vaan peli on jatkuvaa pallon riistoa. Jalat siis tukevasti maahan ja tavoitteille on annettava aikaa.
Olemme tehneet kaksi suurta futishavaintoa:
Juniorit ovat Ranskassa niputettu aina kahden ikäluokan eriin. Esimerkiksi oman pelurimme tapauksessa on tänä vuonna kyseessä U15, kun ensi vuonna se on jo U17. Näillä ikäryhmillä pelataan sitten monenlaisia ja eritasoisia sarjoja:
Ikäluokkajärjestelmä tuo kaikille tasoisiaan pelejä. Se on mukava havaita kentän reunalle, sillä kaikki pelit ovat tasaisia. Kahden ikäluokan sotkeminen, kova yritys ja tasainen kilpailu tuo kuitenkin mukanaan haittapuolen. Kolmen kuukauden aikana kentälle on kutsuttu ambulanssi jo kaksi kertaa ja oman joukkueen poikiakin on kannettu sairaalaan jo kolme. Tuollainen määrä loukkaantumisia vastaa koko sitä kahdeksaa vuotta, joka Suomessa on tullut kentän laidalla oltua.
Olemme tehneet kaksi suurta futishavaintoa:
· Pallon suojaaminen ei riitä. Se pitää myös olla hallussa ennen suojaamista. Suomessa - totta puhuen - hyvä pallon suojaaminen monesti riittää, mutta Ranskassa on poikiin sisäänrakennettu jatkuva pyrkimys palloon. He ovat ohi suojausta yrittävästä, ennen kuin sitä ehtii aloittamaankaan.
· Ei riitä, että on vapaana. Kun peli on nopeaa, ei monikaan ehdi katselemaan kauas laidoille, vaan jokaisen pitää tehdä itsensä vapaaksi ja syötettäväksi riittävän lähelle palloa. Kun tähän pystyy, on omaksunut tason, joka täällä on äidinmaidossa. Vaatimuksena on armoton määrä liikettä ja peliaika on pitkä; 2 x 45minuuttia.
Juniorit ovat Ranskassa niputettu aina kahden ikäluokan eriin. Esimerkiksi oman pelurimme tapauksessa on tänä vuonna kyseessä U15, kun ensi vuonna se on jo U17. Näillä ikäryhmillä pelataan sitten monenlaisia ja eritasoisia sarjoja:
· Korkein saavutettavissa oleva sarjataso Ligue Mediterraneessa on Division Honneur. Sitä johtaa Bel Air, kannoillaan Nice ja Olympique Marseille. Sarjaa pelaa 12 joukkuetta.
· Seuraava sarjataso on Division Honneur Regional (D.H.R.), jota ASA:n U15-ikäluokan ykkösryhmä pelaa. Siinä on kaksi 12:sta joukkueen lohkoa. Lohkoa A johtaa tällä hetkellä Cannes, meidän ASA 1:n ollessa seitsemäs.
-> Pelillisesti arvioisin, että tämä sarjataso on pelinopeudeltaan yläpuolella suomalaisten joukkueiden tämän ikäluokan tason. Yksilöiden teknisessä osaamisessa emme ole perässä.
· Kolmas taso on U15 Excellence. Se on pienemmän maakunnan aluesarja, mutta kun Bouches-du-Rhonen maakuntaan kuuluu mm. Marseille ja Aix, tämäkin 12 joukkueen sarja on todella kovatasoinen.
-> Tämän voisi laittaa kotimaisen etelä-länsisarjan aivan kärjen kanssa samalle viivalle. Tästä sarjasta voisi löytää HJK:n tai KäPan.
· Neljäs taso, U15 Pre-Excellence on se taso, jossa pelurimme oma ASA 2 pelaa. Taso on niin laaja, että kaikkien pelien ollessa tasaisia ei suurta eroa ylempään sarjaan ole.
-> Tämän sarjan kärki säilyisi hyvin suomalaisessa etelä-länsi sarjassa.
· Viides taso, U15 Honneur, on suomalainen aluesarja ja ykkönen yhdessä. Kova yritys, paljon joukkueita ja kiihkeä asenne. Tässä sarjassa pelaa ASA 3.
Ikäluokkajärjestelmä tuo kaikille tasoisiaan pelejä. Se on mukava havaita kentän reunalle, sillä kaikki pelit ovat tasaisia. Kahden ikäluokan sotkeminen, kova yritys ja tasainen kilpailu tuo kuitenkin mukanaan haittapuolen. Kolmen kuukauden aikana kentälle on kutsuttu ambulanssi jo kaksi kertaa ja oman joukkueen poikiakin on kannettu sairaalaan jo kolme. Tuollainen määrä loukkaantumisia vastaa koko sitä kahdeksaa vuotta, joka Suomessa on tullut kentän laidalla oltua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)